ehdokasnumero: 8
Minun kirkkoni kohoaa Hartanmäellä, keskellä kirkonkylää. Uutena vihtiläisenä mietin pitkään, kehtaisinko maailman ”turuilla ryvettyneenä” toimittajana mennä, enhän ollut tuttu kirkossa.
Uskaltauduin joululaulumessuun. Mies ovella katsoi hymyillen silmiini ja toivotti aidosti tervetulleeksi. Siitä ilahtuneena kysyin, pääsisinkö vapaaehtoisena mukaan. Sain aloittaa kirkkokahvien tiskaajana. Voi niitä kahvikeskusteluja!
Messuavustajana päivän tekstiä lukiessani ymmärsin, millaisen lahjan olin saanut lukemiseen ja ihmisten kohtaamiseen työssäni radiossa ja televisiossa. ”Kirkkoväärttinä” saimme avata kirkon ovet hiljentymistä varten, kun korona eristi meidät yksinäisiksi ja sulki kirkot. Muistelimme vanhuksen kanssa hänen miesvainajaansa ja käytiin laittamassa havut haudalle. Nuori mies toi nuorikkonsa kirkon penkkiin ja kosi häntä ylösnoussutta mestaria esittävän alttaritaulun edessä.
Kanttorin luvalla saimme antaa kirkossa käyvien soittaa urkuja. Oli riemullista kuulla tyttären soittavan edesmenneen kanttori-isänsä muistolle yhdessä poikansa kanssa, taidettiin soittaa kissanpolkkakin.
Muualle muuttanut äiti toi esiteini-ikäisen poikansa tutustumaan entiseen kotikirkkoonsa. Pojalla ei ollut aiempaa kokemusta mistään soittimesta. Poika loi uruilla herkin sormin ja jalkiota käyttäen modernin urkukappaleen. Hänen intonsa ja äitinsä ihastuneen ilmeen vuoksi uskon, ettei tutustuminen urkuihin suinkaan jäänyt ainoaksi. Kouluikäinen poika tunnisti yhden päivystäjistämme – hänen mieleensä oli painunut päiväkotiaikainen kirkkoseikkailu urkuparvella.
Diakonian Toivon Paikassa tarjotaan edullista ruokaa, tietoa ja apua tarvitseville. Siellä käy kaikenikäisiä, myös lapsiperheitä. Seniori-ikäisten tilaisuudessa laulettiin toivevirsiä. Eräs vanhus kertoi silloin laulaneensa ensimmäisen kerran moniin vuosiin miehensä kuoleman jälkeen. En ikinä unohda hänen ilmettään, kun hän sydämensä kyllyydestä lauloi.
Sillä, että kirkkomme kohtaa ihmiset aidolla tavalla heidän arjessaan, kunkin tarpeidensa mukaan, näyttää olevan järisyttävä vaikutus. Uskon, että noiden tapaamisten muisto elää kävijöissä ja tuottaa tulevaisuuden toivoa.
Seurakunta on sen työntekijät ja me seurakuntalaiset yhdessä kysymyksinemme ja elämäntilanteinemme. Kirkon pitää osata elää ja kutsua ihmisiä mukaan tavalla, joka on luontevaa ja helposti lähestyttävää 20-luvun ihmiselle.
Ihmisten hengellinen etsintä ei kokemukseni mukaan ole kadonnut näinä vaikeina aikoina. Näistä kohtaamisista kiitollisena pysyn kirkon arvoissa ja katson kirkon vapaaehtoisena rohkeasti huomiseen.
Kirjoittaja on radio- ja tv-toimittaja, joka nyt eläkkeellä toimittaa seurakuntalaisen virkaa.
Voit käydä keskustelua kirjoituksesta ryhmämme Facebook-sivulla www.facebook.com/rohkeastihuomiseen.